Finnish Institute at Athens / Φινλανδικό Iνστιτούτο Aθηνών

That Greeks and Romans of the Imperial Era held strong and predominantly negative views on northern barbarian groups outside the empire is no news; such stereotypical representations are nearly always present when elite literary traditions engage in a discourse of cultural difference and ‘xenology’. What is rather less emphasized is the formulaic and conventional nature of the classical ethnographic ‘knowledge’, which not only proved remarkably conservative within the literary tradition, but also seems to reflect a comparative lack of interest from the part of Romans to elaborate ethnographic distinctions beyond the minimal, sometimes ad-hoc needs of imperial and moralising rhetoric. The motifs within the iconosphere of northern (i.e. European) barbarians seems to have remained remarkably interchangeable for remarkably long; the Gauls, Germans, Britons and other smaller groups were conceived through almost identical narrative motifs, and frequently treated en bloc.

However, through its readings of this indeterminate northern barbarology of the Romans, the subsequent Western reception constructed distinctions that probably did not exist for the ancients in a similar form. This phase decisively began with the German philologists of the Renaissance, such as Beatus Rhenanus, and later in the 18th and 19th centuries became seminally involved in the construction of the major European nations. Hence, the undefined classical literary commonplaces utilized in describing the Gauls, Germans and Britons (to take just three major examples) were transformed into a much more loaded rhetoric of national characteristics: the ‘invented tradition’ of the early national histories for the major European states. In this paper I argue that many elements of cultural and historical ethnography projected into the classical literature on the European barbarians are predominantly later (mis)appropriations of an ethnographic register operating originally in much broader categories in terms of describing the barbarian groups.

Ever since Tierney (1960) published his incorporating take on Posidonius’ contributions to the way Greeks and Romans wrote about the continental Celts, and particularly since Nash (1976) issued her influential criticism of his view, the debate on the significance of this Hellenistic polymath to ancient Gallic ethnography has been ongoing. The lure of ‘over-Posidonisation’, however, appears to be quite as enduring. The tendency to attribute practically any post-90s BCE galatographic passage, even when very generalised or evidently topical, to Posidonius found perhaps its most inclusive editorial symptom in the 1982 edition of fragments by Theiler (de Gruyter, Berlin). Another trait of this problematic tendency is evident in semi-popularising works about ancient Celts.

The aim of this paper is to issue some further words of caution against reading too much significance into the fragments of Posidonius’ information regarding the Keltoi and Galatai. Reassessing Posidonius’ claims of autopsy as well as his general intellectual and literary milieu will dispel some of the illusion of a single, original contributor to ancient Gallic ethnography. Almost no element of even the most securely attributable Posidonian fragments is without its parallel or predecessor within the tradition of Graeco-Roman literary representation of northern barbarians.

"Myöhäisantiikin ja merovingiajan gallialaisissa hagiografioissa ja kirkolliskokouksien actoissa kansanomaisen uskonnollisuuden kuva on paitsi moraaliseen paniikkiin vivahtava, myös anakronistinen sekä praksiksen että palvonnan kohteiden suhteen. Kuvastoa leimaa myös ajallinen pysähtyneisyys: varoitukset demonien ja luonnonkohteiden palvonnan akuuttiudesta eivät näytä millään tavalla vähentyneen yli kolmen vuosisadan kuluessa. Lähiluen tässä esitelmässä eräitä Gallian antikvarisoivassa kirjallisessa ilmastossa tuotettuja lähdetekstejä 400-luvulta 700-luvulle, joissa aiempi klassinen ja myöhäiskeisarillinen traditio pohjoisten kansojen uskonnollisuudesta on selvästi vaikuttanut narratiivin muotoon ja sen motiivien valikoitumiseen. Kirjallisen koulutuksensa myötä klassiset stereotypiat omaksunut kirkollinen eliitti saattoi toki kuvitella maaväestön henkisen ja moraalisen tilan teksteissään kuvaamansa kaltaiseksi, mutta on myös mahdollista että kirkolliskokouksesta toiseen toistuvat varoitukset substandardin uskonnollisuuden jatkuvasta uhasta omaksuivat itsessään formulatorisen luonteen. Hagiografisissa teksteissä tämä motiivien lainaaminen ja suoranainen leikkaa-liimaa –tekniikka on jo hyvin dokumentoitu.
Esitelmäni tarkoituksena on luoda alustava, etupäässä alkuperäislähteisiin ja niiden kirjalliseen kontekstualisointiin keskittyvä preliminäärinen katsaus erääseen lupaavalta vaikuttavaan post doc –aiheeseen. Tämä väitöskirjani kronologista kehystä myöhäisempi ja täten vain muutaman alaviitteen varaan aiemmin jätetty aihe hyötyisi käsittelystä, joka korostaisi gallialaisen kirkollisen eliitin tuottamien tekstien kirjallista traditiosidonnaisuutta sekä yhteyksiä klassillisoivaan topiikkaan. Näin ollen tutkimuskirjallisuuteen, metodologisiaan sekä muihin apuvälineisiin kohdistuvat kommentit ovat erittäin tervetulleita. Etenkin keltologian alalla (Celtic Studies) on lähes systemaattisesti yliarvioitu hagiografisten lähdetekstien ja kirkolliskokousten päätösten todistusvoima mitä tulee esikristillisen uskonnollisuuden säilymiseen Gallian alueella. Osaksi tästä syystä tutkimukseni pyrkii sijoittamaan kansanomaisen uskonnollisuuden aiempaa keskeisemmin antikvarisoivan kirkollisen sivistyneistön mielikuvissa muodostuneeksi artefaktiksi, joka kertoo enemmän antiikin eliitin uskonnollisesti värittyneen retorisen rekisterin jatkuvuudesta kuin esikristillisen kansanuskon säilymisestä. Ymmärrettävä sosiologinen motiivi substandardin kansanuskon konstruoinnille löytynee ’jatkuvan kääntymisen’ (ongoing conversion) legitimoivasta paradigmasta, johon viittaamalla uskonnollisten spesialistien on mahdollista perustella erityisoikeuksiensa säilyttämistä (vrt. Charles Ramble Tiibetin buddhalaisuudesta). Gallian vaikutusvaltaisen ja sosiaalisesti suhteellisen eksklusiivisen eliitin kohdalla tämä vaikutin lienee varsin mahdollinen."